Sopeutuminen Leuvenin ”arkeen” rennon Brysselin viikonlopun jälkeen käy hitaasti. Olisi enemmän kuin monta asiaa mietittävänä ja suunnitelmissa. Välillä tarvitsen seuraa, ja lupaudun aamukahville tsekkitytön kanssa. Aamukahvit venyvät kuitenkin myöhälle iltapäivään. Ensin käväistään pikapikaa tuolla ja sitten täällä. Jutellaan muiden ulos uskaltautuneiden kanssa ja suunnitellaan tulevia viikkoja.
Joskus (tai jo melko usein) kaikki häppeninki ympärilläni ylittää sietorajani. Ystävällinen tilanteista kieltäytyminen tai poistuminen tuntuu hankalalta. ”Sosiaalisesta välipäivästä” alkaa muodostua rutiini. Talsiessani kotiin kokopäiväkahveilta, otan asian puheeksi itseni kanssa: Miksi en vain voisi rentoutua ja mennä virran vietävänä? Miksi en voisi lähteä ”tällä kertaa” vielä jäätelölle, puistoon istumaan, kokkaamaan ja tanssimaan? Ehtiihän sitä huomennakin olla itsekseen. Miettiä asioita. Tänään mennä täysillä. Miksi en pysty muuttamaan tuttua käyttäytymismalliani, vaikka tämän hetkinen ympäristöni tiukasti sitä vaatii?
Vertailen vaivihkaa tapojani muiden ihmisten käyttäytymiseen. Vertailukohteitani ovat sosiaaliset, aktiiviset ja väsymättömät vaihto-opiskelijat. Olen ottanut askeleen mukavuusalueeni ulkopuolelle tupsahtaessani tähän maahan, näiden ihmisten keskelle. Kukaties suuri osa ihmisistä ei halua tai uskalla ottaa tuota askelta lainkaan. Ehkäpä kynnyksen ylittäminen yksin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Joka päivä yritän ymmärtää ihmeellisiä tilanteita ympärilläni. Joka päivä pakotan itseni pysymään kynnyksen toisella puolella. Muutun tai en, kynnyksen yli astuminen on ollut valinta, joka ei ole kaduttanut päivääkään.
Mitähän tämäkin liikennemerkki tarkoittaa?
Tämä kaveri otti pikkuisen isompia askeleita aikanaan (Natural Science Museum, Brussels)