Viimeinen viikonloppu Leuvenissa kuluu tenttiin lukien sekä asioita järjestellen. Rinkka on jälleen purettava ja pakattava uudelleen. Ääriään myöten täyteen tavaraa ja matkamuistoja. Valmistelen viimeistä lähtöäni ja hiipuvia opintojani niin kovin, että en osaa ymmärtää todella jättäväni Leuvenin tällä kerralla kokonaan.
Pitäisi keskittyä lukemiseen eikä mansikoihin…
Tapaan ystäviäni niin usein, kuin pystyn. Kukaan ei haluaisi Leuvenin kevään loppuvan. Silti aikamme tuntuu katoavan nopeammin, kuin koskaan.
”Thank you for sharing this wonderful time with me in Leuven! It is a pleasure to meet you, my kind Czeck and my brave Polish hearts! I never forget our crazy trips and jokes, my wonderful Austrian friend. And oh! How did your comments made me smile, when I was travelling alone, my dear French girl! I will miss our talks, your smile, and passion when we talked about life. Thank you for sharing piece of your countries. I hope we can continue where we left. This is not a goodbye right? This is just a beginning. We will meet again… very soon!”
Perjantai-iltana myöhään tsekkityttö kirjoittaa minulle pitkän kirjeen, ja lopettaa sen sanoihin:
”This bitter Earth! We know what fruit it bears!
What good is life that no one shares?
All of my life is like a dust that hides the glow of a rose.
What good I am? Heaven only knows.
This bitter Earth can be so cold.
Today you are young. Too soon you’re old!
But while a voice within me cries, I am sure you will answer my call. And this bitter Earth may not be so cold after all.”
(Clyde Otis)