Takapihan metsikön puut ovat saaneet vihdoin kesäasun. Viimeinen kuukausi Leuvenin keväästä pärähtää käyntiin.
Viimeinen kuukausi Leuvenin keväästä kiitää yhä nopeammin kohti loppuaan. Pysähdyn. Selailen kännykkäkamerani kuvia ja mietin, mihin vaihtoaikani päivät ovat kuluneet? Mikä on ollut kaikkein parasta, mitä olen oppinut?
Mikä on ollut kaikkein parastaaaa?
Olen ikävöinyt omaksi yllätyksekseni paljon kotiiin. Takaisin tuttuihin piireihin ja ympäristöön. Käyttänyt aikaani murehtimiseen. Toisaalta olen talsinut satoja kilometrejä erilaisten kaupunkien katuja. Tutustunut pala palalta eurooppalaisiin maihin.
Isoja taloja – Euroopan komissio, Brysseli
Hienoja puistoja – Jubelpark, Brysseli
Menoa ja meininkiä – Kajakkireissu, Durboy, Belgia
Olen pysynyt liikkeessä, vaikkakaan minulla ei ole ollut kiire minnekään. Olen ihmetellyt kaupunkien elämää, Leuvenia ja ihmisiä. Hymyillyt uusien tuttavuuksien seurassa. Opintopisteitä ei ole voinut verrata millään kaikkiin muihin kokemuksiin, joita olen tältä keväältä saanut. Rauhan. Kulkea sinne, minne nenä näyttää.
Mutta mikä olisi se kaikkein paras asia, minkä olen Leuvenin keväältä oppinut? Ehkäpä vastaamaan kysymykseen, joka minulle monta kertaa esitettiin vaihtoni alkaessa ja varmasti vielä kauan tämän jälkeen: ”Miltä tuntuu matkustaa yksin? Eikö sua pelota yhtään?” Pelottaa. Tunnen itseni edelleen täysin turistiksi Euroopan kaduilla. Helpoksi kohteeksi tuijottelulle, huutelulle tai kädestä tarttumiselle. Isoissa tai uusissa kaupungeissa en saa hetken rauhaa ajatuksilta, jotka hermostuttavat olemaan kaiken aikaa varuillaan.
Yksin matkustaminen tuntuu pelottavan lisäksi myös jännittävältä. Roikkumiselta pelottavan positiivisella puolella. Ehdinkö oikeaan bussiin? Mitä tuo nyt sanoo? Mitä päivä tuo tullessaan? Välillä on vaikea uskoa ihan kaikkeen, mitä on kokenut. Isoissa kaupungeissa näkee monia kohtaloita. Kauniita, rohkeita ja unohdettuja. Minun kohtaloni on vain sattunut kulkemaan niiden ohi.
Berliiniläistä kadunkulmaa talsiessa voi huomata jotakin hassua
Yksin matkustaminen tuntuu ajoittain yksinäiseltä. Kunpa voisin ottaa kuvan ”meistä” enkä minusta. Kunpa voisin jakaa tämän sinun kanssasi tässä ja nyt eikä vasta sitten, kun yksityiskohdat ovat haalistuneet ja jäljellä on vain tusinan verran kuvia puistoista ja ilmeettömistä patsaista. 
Mutta kyllä! Yksin matkustaminen tuntuu myös voittajalta. Joka päivä. Voitan pelkoni, löydän hotellin ja ehdin bussiin. Jos joku menee pieleen, aloitan alusta. Kunnes onnistun. Matkani ei olisi silti mahdollista ilman kannustusta ja tukea teiltä. Vaikka yksinäisyys on ajoittain vallannut mielen, se on ollut ohimenevää. Niin kauan kuin matkani jatkuu, käyn läpi näitä tunnetiloja – pelottavaa, jännittävää, yksinäistä ja voittajaa. Kokemus muodostuu päässäni. Joutunen pyörittelemään tätä karusellia vielä ainakin hetkisen palattuani. Se tehköön minusta sellaisen, kuin olen. Monia kokemuksia rikkaamman. Siltä – minun mielestäni – tuntuu matkustaa yksin.