Berliinissä, kun olen, otan kunnollisen turistin lailla asiakseni käydä katsomassa 2. maailmansotaan liittyviä ”nähtävyyksiä”. Hitlerin urotöitä ja aikaansaannoksia näkyy kaikkialla. Sodat ja sotien jälkeiset loppumainingit ovat muokanneet kaupunkia, ja esimerkiksi muurin erottaman lännen- ja itäpuolen erot näkyvät edelleen selkeinä.
Valtavien rakennustyömaiden alle peittyy vanhoja sekä vasta vireillä olevia rakennuksia. Berliiniä nimitetäänkin osuvan sukkelasti Euroopan suurimmaksi rakennustyömaaksi.
Saavun Holokaustien uhreille perustetulle muistoaukiolle. Paikka pysäyttää. Aukio on harmaa, hiljentävä ja yksinkertaisuudellaan vaikuttava.
Kierrän entisen muurin piennarta Potsdamer Platzille, joka ihmetyttää laajuudellaan. Tepastelen karttaa käsissäni pidellen Check Point Charlielle – entiselle ”muurin portille”, josta saivat kulkea vain tietyt henkilöt.
Sitten käyn kauhistelemassa ulkoilmanäyttelyä Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan ajoista. Vielä paikallaan tönöttävän muurin seinään on aseteltu vaihe vaiheelta eteneviä kuvia sekä lehtiartikkeleita, joissa kerrotaan kaunistelematta sodan vaiheista, Hitlerin terrorismista sekä muurin synnystä ja tuhosta.
Pyörin aikani yhä lämpenevässä kaupungissa. Edellisen päivän kylmä tuuli on pelottanut minut sonnustautumaan talvitakkiin. Kun hellelukemat alkavat jo hioa katukiviä lämpöaalloillaan, minun täytyy pysähtyä erään punaisen kirkon varjoisille portaille lepäämään.
Eipä kulu aikaakaan, kun viereeni istahtaa hermostuneen, mutta melko siistin näköinen, keski-ikäinen mies. Hän kysyy ensin jotakin saksaksi. Kun en ymmärrä, hän vaihtaa lennosta englantiin. Katsoo minua nopeasti, ja tokaisee, etten taida olla mikään painonnostaja. Niin totean minäkin. Harmittaa. Onhan siitä jo aikaa, kun viimeksi salilla olen käynyt. Sitten valpastun, miksi miekkonen edes kysyy tuommoista kirkon portailla istuvalta, hikiseltä tytöltä? Mies katselee etäämmälle, sitten mittailee minua katseellaan hieman pidemmän aikaa. Odotan vastausta. Hän jatkaa samasta aiheesta:”Eeeikun, ajattelin vain. Käytkö yhtään kuntosalilla? Kuinka paljon muuten jaksat nostaa?”
Arvioimme hetken yhdessä, kuinkahan monta kiloa jaksaisin nostaa. Melko häkellyttävä aihe. Ensin naurattaa, ja sitten alkaa jo vähän kyllästyttää. Kysyn uudestaan mieheltä: ”Miksi kysyt? Tarvitsetko apua jonkin nostamiseen?”. Mies näyttää kyllästyneen myös. Hän nousee nopeasti seisomaan, niin että minunkin on noustava. Sitten tuo painonnostajafani tokaisee, että en taida olla nainen, jota hän odotti. Hän harppoo yllättävän lujaa nopeasti pois, ja jättää minut ihmettelemään maailman menoa ja tuota jännittävää yhteentörmäystä punaisen kirkon portaille.