Matkustan valtaisan Gare du Midi – juna-aseman tungoksesta pienempään (paikallisten kutsumaan) kylään, Leuveniin. Itse kutsuisin ulkonäön, laajuuden ja ihmispaljouden perusteella ”kylää” kuitenkin kaupungiksi. Leuvenissa asustaa noin 97 000 asukasta, joista noin 45 000 on opiskelijoita. Kaupungilla on pitkä historia, niin kuin yliopistollakin. Yliopisto on Belgian vanhin ja samalla maailman vanhin katolinen yliopisto, mutta katolilaisuutta ei painoteta sen enempää kuin mitään muutakaan uskontoa.
Leuvenissa puhutaan Flaamin kieltä tai Hollantia. Ranskaa täällä kuulee erittäin harvoin ja englantia puolestaan usein. Suuri määrä opiskelijoita virtaa naapurimaasta, Hollannista, opiskelemaan Leuveniin ja mikäs siinä, kun opiskelukielikin on jo sama.
Tiedekunta, johon itse olen valinnoillani päätynyt edustaa etäisellä tavalla liikunta- ja terveystieteitä. Tiedekunnan virallinen nimi suomennettuna on kinesiologian (liikeoppi) ja kuntoutuksen tiedekunta, ja valmistuneet toimivat yleensä fysioterapeutteina tai liikeopin tutkijoina työelämässään. Tiedekunta on pieni verrattuna esimerkiksi lääke-, kauppa- tai oikeustieteellisiin tiedekuntiin. Opiskelijoita yhteensä on noin 2000 ja 150 vaihtarista suurin osa on tullut naapurimaasta Hollannista.
Yllätyn siis melkoisesti, kun ensimmäisissä vaihto-opiskelijoiden infotilaisuuksissa kaikki ihmettelevät, mitä on kinesiologia. Sitten joku oppaista äkkää tiedekuntani, jota yritän hänelle selittää ja saan tarran ”KINE” koristeeksi rintaani. Koitan aamupäivän etsiä samanlaisen tarran omistavaa opiskelijaa noin 500 uuden vaihtarin joukosta, mutta en löydä yhtäkään. Kävellessäni pois shokeeraavasta ihmismassasta, meinaa ensimmäisen kerran tulla itku. Kaikilla näyttää jo olevan ystävä tai samaa kieltä puhuvaa seuraa. Minä olen todella yksin ja valmis lähtemään samantien kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä pakotan itseni lähtemään oman tiedekuntani koordinaattorin tapaamiseen. Odottelen hämyisessä, pienessä opiskelijatilassa noin 15 minuuttia odotellen joko koordinaattorin tai jonkun muun saapuvan. Istun todella kauan omien ajatusteni parissa ”Luulin olevani sosiaalinen ja helposti lähestyttävä. Nyt päädyin yksin ihan outoon joukkoon…” ja samassa ulko-ovi narahtaa. Ovella seisoo minun ikäiseni tyttö, joka on yhtä yksinäisen ja eksyneen näköinen kuin minä. Löydämme pian yhteistä puhuttavaa tsekkiläisen, samaa aihetta opiskelevan tytön kanssa, ja mieleni muuttuu hetki hetkeltä aurinkoisemmaksi: ”Vihdoin joku!”
Myöhemmin samana päivänä, kansainvälisellä illallisella, opiskelijat jaetaan oman tiedekuntansa pöytiin. Istumme tietenkin kahdestaan, erillään muista. Meidät liitetään lääketieteellisen ja farmasin kanssa samaan pöytäseurueeseen. Koitamme jutella heidän kanssaan, mutta turhaan. Pöytäämme istahtaa puolalainen tyttö ja kysymme, onko hän oikeassa paikassa. Hän sanoo edustavansa fysioterapiaa ja lukee pöydän kylttiä..”kine..sio..logia? Taidan olla oikeassa pöydässä!” Nauramme. Osittain helpotuksesta, kaikki ovat vihdoin löytäneet tästä häkeltävästä iltapäivästä ja suuresta joukosta omansa. Osittain siitä faktasta, että meitä on vain kolme.
Tie kämpille alkoi näyttää valoisammalta, kun olin löytänyt kavereita: ”Aurinko paistaa lopulta tähänkin risukasaan!”
Puistojen varsilta löytyy (yöaikaan valaistettuja) ensiaputolppia. Jos tulee hätä – paina tolppaa!
Yes! Never say you can’t!
When you think you’re giving up.
Just know, you might think you’re dying but you won’t.
And you the feel the love, something out of you.
But when you think of giving up, don’t.
Bang your head against the wall,
You may feel light headed,
but you won’t crawl, no,
you won’t fall.
You will rise above it all.