Brugge tai Bruges on kaupunki läntisessä Belgiassa, Länsi-Flanderin maakunnassa. Lähellä Belgian ainoaa rantaviivaa. Matka Leuvenista Bruggeen kestää noin puolitoista tuntia. Vaikka Brugesissa asuu virallisesti ”vain” vähän yli 100 000 asukasta, juna on aivan täynnä. Valentine’s Day näyttää vetävän pariskuntina ja perheinä matkaavia romanttiseen jokikaupunkiin. Lisäksi Belgiassa näyttää yleisesti olevan jonkinmoinen karnevaalipäivä, joten muutama Harry Potteri eksyy minunkin vaunuuni. Brugge on kuulemma yksi Belgian hienoimmista nähtävyyksistä, sillä sen keskusta on säilytetty keskiaikaisessa asussaan. Lisäksi Bruggea ympäröi ja sen läpi kulkee leveitä jokia. Joku on keksinyt nimittää kaupunkia mahtailevasti Belgian Venetsiaksi. Bruggen keskusta on maailmanperintökohde. Vanhan kaupungin laitamia reunustavat kuitenkin suuret neliöt, moderneina vastakohtina menneelle.
Kun juna saapuu Bruggeen, minua pyörryttää. Harry Potterit ja prinsessat ovat kirkuneet korviini puolitoista tuntia. Pökerryttää ja ärsyttää, mutta löydettyäni jokivarrelle mieleni muuttuu. Äänimaiseman täyttää linnunlaulu. Belgiaan on saapunut kevät.
Hetken kuljeskeltuani joen rantaa, päätän sujahtaa mukulakivillä päällystettyyn vanhaan kaupunkiin. Tiet ovat todella kapeita, mutta silti pyörä, kävelijä (minä) ja auto mahtuvat samaan aikaan sumplimaan entistä kapeammaksi käyvillä kaduilla. Seuraani liittyy jälleen äänekäs koululaislauma. Katselen, kuinka pojat kikkailevat saadakseen tyttöjen huomion. Ilmeisen stressaantunut opettaja yrittää pitää hymyn herkässä ja minä hetkenä hyvänsä pillastuvan poikalauman kasassa. Yhtäkkiä he sujahtavat kadulta pois ja mietin, mitä mahtoi tapahtua? Minne he menivät? Peruutan askeleitani ja pian kuulen poikien raikuvan naurun ja tyttöjen kikatuksen pienen tunnelin toiselta puolen. Sujahdan itsekin tunneliin, varjostaen heitä hiljaa. Kivisen tunnelin toisella puolella koululaislauma on soluttautunut turistien massaan. Olen keskiaikaisen sairaalan pihassa. Ihmettelen hetken pieniä, kivistä kyhättyjä rakennuksia, mutta en näe niissä mitään kuvaamisen arvoista. Kuljen loppupäivän turistien vanavedessä. Jestas, millainen määrä turisteja voikaan mahtua pieneen kivikaupunkiin yhtä aikaa.
Turistit jonottavat kulkeakseen pieniä mukulakivikatuja pitkin. Autotielle ei uskalla. Rikkaampia turisteja hosteeraavat hevoskärryt ajavat surutta päälle. Osa ohjastajista viittoo väärinpäin kyydissä matkaaville nähtävyyksistä. Kavioiden kapse kantautuu pulppuavan puhemetelin yli. Kuulen espanjaa, italiaa ja muutamia muita keskusteluja eri kielillä. Yhtään suomalaista en tälläkään reissullani tapaa.
En ymmärrä, että on ystävänpäivä ennen kuin huomaan kaksi suurta sydäntä paikallisen keskusaukion talon seinässä. Valentine’s Day – taitaa tarkoittaa myös rakastavaisten päivää. Kun katsahdan ympärilleni, kaikenikäiset pariskunnat jakavat vohveleitaan, kulkevat käsi kädessä ja syöttävät sorsia. Tekevät tietenkin kaikkea, mitä pariskuntien kuuluu tänään tehdä. Itse suuntaan kohti jokiuomaa ja rauhallista puistoa.
Kotimatkalta , takaisin asemalta, tsekkityttö pysäyttää minut: ”Tule, mennään katsomaan kevättä yhteen puistoon!” Olen väsynyt palattuani päiväretkeltäni, mutta aurinkoinen iltapäivä ja mukava seura houkuttelee vielä jaksamaan. Kiipeämme yhdelle Leuvenin korkeimmasta kohdista. Tsekkityttö näyttää minulle reitin, minkä hän on löytänyt. Seurailen häntä valtavan Maria-patsaan juurelle.
Saatuani silmäni irti massiivisesta patsaasta, käännyn katsomaan aurinkoa ja allemme levittäytyvää kaupunkia. Näky on niin upea, että tuijottelemme sitä vielä pitkään. ”Jos en vastaa yhteydenottoihisi, löydät minut täältä”, tsekkityttö sanoo rauhaisa hymy kasvoillaan. Taidamme tavata tämän Maria-patsaan alla vielä monta kertaa.