Brussel Nord – tuo pohjoisen Brysselin valtaisa rautatieasema. Tuo tuhansien vaeltavien ihmisparkojen välttämätön kohtaamispaikka. Kirskuvat paikallis- ja pikajunat pysähtyvät asemalle minuutin välein, vuorokauden ajasta riippumatta. Myös linikat ympäri Euroopan käynnistävät moottorinsa Brysselin maineikkaalta asemalta. Siksi siitä on kehkeytynyt pikkuhiljaa oman seikkailuni alku- ja päätepiste.
Brussel Nord
Kiireisten ja kiireettömien matkaajien lisäksi Brysselin pohjoinen rautatieasema antaa suojan muutamalle kodittomalle laitapuolen kulkijalle. Yksi niistä on jonkinasteisesta Touretten syndroomasta pakkoliikkeineen kärsivä, tummahipiäinen herrasmies. Brussel Nordin ikioma Bob Marley. Tuo todellisuudentajunsa menettänyt miekkonen teputtaa lyhyin askelin ympäri kolkon juna-aseman käytäviä, höpötellen itsekseen. Välillä hän intoutuu huutamaan äänekkäästi: ”A-LALA… A-LALA-LALA-LONG!” Tuo pakonomainen huudahdus raikaa niin lujaa, että Brussel Nordin jatkuvasta melusaasteesta huolimatta aina joku polo hämmentyy. Niin tein minäkin, kun ensimmäistä kertaa kohtasimme.
Hetken etäältä tuota letkeää teputtelijaa seurattuani, totesin miehen vaarattomaksi. Maailman arkiset menot unohtuneet. Mies on jäänyt vangiksi Brussel Nordin pitkiin käytäviin. Seilaamaan sen kansainvälisissä tuulissa ja loputtomissa tunneleissa.
Hyvästellessäni Brysselin kaupunkia, pohjoista rautatieasemaa ja vaihtoaikaani, tapaan Bob Marleyn vielä kerran. Hän kuiskii jotakin lippuautomaatille ja kiertää ympyrää, kuin ihmishyrrä. Tuskin matkustaakseen minnekään. Tuo aseman ikuinen orja.
Seuraan herran köpöttelyä hetken hymy huulillani. Sitten tartun laukkuni kahvaan ja nostan rinkkani olalle. On aika lähteä. Otan muutamia askeleita itsekseen mumisevan Bob Marleyn suuntaan. Haluaisin sanoa jotakin, mutta ehkä se olisi turhaa. Niinpä painan katseeni maahan, kun ohitan äijänkäppyrän lippuautomaatin kohdalla. Pohjoisen aseman Bobille kohtaamisemme on tuskin minkään arvoinen. Mutta minulle – juuri nyt – nuo sekunnit painautuvat pääni lokerikoihin ja sen moniin aikakirjoihin. Leuvenin kevään ja Brysselin kaupungin viimeisiin muistoihin.
Raahatessani kantamuksiani hissiin, käännyn katsomaan olkani yli. Bob Marley ei voi pidätellä mantraansa enää yhtään enempää vaan intoutuu jumalaiseen kiljahdukseen: ”A-LALA-LALA! .. A-LALA-LALA-LONG-LONGLI!”. Herranen aika! Bobin vieressä kipittävä bisnesnainen hypähtää ainakin kaksi metriä sivuun kauhistunut ilme kasvoillaan. Ihmiset tuijottavat puoliksi pelästyneinä, puoliksi huvittuneina. Bob Marley on onnistunut sekoittamaan läsnäolollaan jälleen kerran kiireistä kansaa.
Toivotan mielessäni hänelle kaikkea hyvää hissin ovien sulkeuduttua. Kotimatkani on vihdoin alkanut.