Hihkun onnesta saadessani puhtaita vaatteita kahden viikon jälkeen. Kämppikset naureskelevat mukana, mutta eivät ymmärrä tätä tunnetta. 200-kertaista iloa!
Pari päivää olen ollut vähän alamaissa. Mikään ei tunnu menevän putkeen ja vastoinkäymisiä iskeytyy vasten kasvoja. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Petyn aika monta kertaa. Vaikka suoristaisi kuinka urheasti itsensä kompastumisten jälkeen takaisin pystyyn, joutuu päivän päätteeksi toteamaan, ettei tänäänkään saanut mitään aikaiseksi. Eniten harmittaa se, että yrittää turhaan.
Viime päivinä olen oppinut jonottamaan. Olen oppinut hymyilemään, vaikka tuntikausien jonottamisen jälkeen minun on käsketty tulla takaisin huomenna. Papereita, todistuksia, kuvia, allekirjoituksia, leimoja. Ainakin jotakin on hukassa ja kaupunkiralli pyörii. Tip-tap-tip-tap-tipe-tipe! Olen oppinut ensin odottamaan ärsyyntymättä ja sitten juoksemaan ärsyyntymättä ympäri kaupunkia, kun käsky käy. Tämä on kuitenkin kaikki vasta alkua. Onneksi en ole aivan yksin kokemusteni kanssa, sillä tsekkiläinen ja puolalainen tyttö ärsyyntyvät omilla tahoillaan. Vaikealla hetkellä lopetamme enää ihmettelemästä ja otamme motoksi sanoa: ”You just have to”
Tänään mieleni piristyi, kun sain vihdoin pesukoneeseen erillisiä ”kolikoita”, joita niitäkin piti vaatia ja odottaa muutama päivä. Samalla sain uuden lampun palaneen tilalle. Kaikki pienetkin asiat tuntuivat 200 kertaisesti. Vastoinkäymiset, huolenaiheet, onnistumiset ja koti-ikävä. Tänään nauroin kaikelle. Vihdoin.
OMG, yes i will!
Every day, every hour, turn the pain into power!