Jep, taas säntäilen Leuvenin katuja pari viikon ajan. Kahdessa viikossa muutaman (kymmenen)tuhannen asukkaan kylä alkaa kutistua yllättävän nopeasti. Kuljen jo tutuiksi tulleita reittejä, tapaan samoja naamoja ja istun ”lempipaikalla” ruokalassa. Asunto ja pieni huoneeni käyvät nekin ihan liian tutuiksi. Opin vihaamaan koko läävää. Asunto on likainen ja kolkko, putket eivät vedä, suihku on aina ja edelleen järkytys. Uni ei meinaa tulla kovalla sängyllä maatessa ja mietiskellessä päivän tapahtumia. Muiden vuorokausirytmiin herätessä, aamukuudelta, alkaa todella paha koti-ikävä!
Koskaan ei ole liian huono päivä juoda Mont Cafeen kahvia!
Vaikka moni asia helpottuu, yksi jää: kaupunkia ja kaupunkirakennetta voi alkaa ymmärtämään, mutta ihmisiä ei. Luulen, että kevät on liian lyhyt siihen, että vieläkään oppisin, mikä on normaalia tai epänormaalia, jopa paheksuttavaa käyttäytymistä ja kanssakäymistä. Olen keskustellut monien Euroopan maista tulleiden opiskelijoiden kanssa. Lisäksi olen tutustunut osittain esimerkiksi Vietnamista, Ecuadorista, Kolumbiasta, Australiasta ja Nepalista saapuneiden maailmanmatkaajien kanssa. Huomaan edustavani täysin tyypillistä suomalaista. Minut tunnistetaan vähintäänkin Skandinaaviseksi. Suuressa porukassa olen hiljainen. Vaikeita keskustelun aiheita ovat maailmanpolitiikka, oikeus- tai kauppatieteelliset asiat. Niissä minulla on suuri aukko. Hämilleni menin myös siitä, kun minulta kysyttiin, onko Suomessa viikinkejä. Vastasin: ”Kyllä, isäni on sellainen” ja vastaus otettiin todesta.
Sitten, kun minusta tulee isona viikinki, valloitan Leuvenin kaupungintalon. ”Ugh!”
Mitä enemmän näinä parina viikkona tapahtuneita asioita ehtii miettiä, sitä kauempana siintää päivä, jolloin saavuin tänne. Kuukausi on tuntunut pitkältä. Kevät on saapunut. Kokemuksia karttunut. Niistä oppiminen taitaa tapahtua vasta palattuani takaisin.
Kommuunini takametsien jälkeen, pellon piennarta riittää. Lenkkeily nollaa pään ja tästä maisemasta tulee vakioreittini.