En saa yöllä nukutuksi. Patja on kohtuullisen kova, ja kai sitä sängyksikin voisi nimittää. Sen vuoksi herään aamutuimaan ja lähden liikkeelle. Otan mukaani hieman rahaa, repun ja kartan, johon olen merkinnyt valmiiksi päivän kohteet: ”Manneken pis”- pissaava poikapatsas, Brysselin iso puisto ja luonnontieteellinen museo. Välimatkat näyttävät lyhyiltä kartassa, mutta eksyn välittömästi. Teitä kulkee ristiin rastiin ja teiden nimiä on vaikea hahmottaa kartalta. Tuskastun. Eihän tästä tule yhtään mitään! Aikaa on mennyt hukkaan pelkillä sivukujilla sekoillessa. Muutaman harhareitin jälkeen hiivin hännystelemään erään turistilauman perään ja eksymme neliön muotoiselle, suurelle aukiolle. Turistit alkavat hihkua onnesta. Niin minäkin. Kaikki räpsivät kilpaa kuvia koristeellisten talojen seinistä. Otan aikaa itselleni kartan selailuun. Kaikista mahdollisista risteyksistä luulen löytäväni oikealle tielle ja päätän pysyttäytyä kartalla loppuajan.
Kuljen melkein ohi Manneken Pis – patsaasta. Onneksi sielläkin meluava turistimeri kiinnittää huomioni. Ei voi olla totta? Pissaava poika on pienen pieni, kyynärvarteni kokoinen kikkarapää. Pissaava kääpiö on kuulemma varastettu useaan kertaan ja on Belgian tunnetuimpia nähtävyyksiä. Ostan euron vohvelin ja sotken takkini tomusokeriin ihmetellessäni yhä patsasta ja sen ympärillä vipeltävää turistimassaa.
Alan hahmottaa karttaa ja kaupunkirakennetta. Kun pysyttelen suuremman autotien lähettyvillä, isolle Brysselin keskuspuistolle on helppo löytää. Kuljen pikapikaa kesäpäivän kauneimman loiston nähneen puiston halki. Vaikka puiston puut voi laskea yhden käden sormilla, se rauhoittaa mieltäni häkeltävän kaupungin keskellä. Amen.
Loppumattomalta tuntuvan talsimisen ja harmaasävyisen kerrostaloviidakon jälkeen luulen löytäväni perille luonnontieteelliseen museoon. Päiväni kohokohtaan. Tiivistän tahtiani niin, että hengästyn. Harpon kohti huikeaa kaunista, lasista ja kaarikatoista tehtyä rakennelmaa. Ohittaessani lastenvaunuja työntelevää miestä, hän alkaa yhtäkkiä kyselemään jotakin raskaksi. Ilmeisesti etsimme samaa kohdetta: ”Musee…skientifik!?…nazönaliteee?” Vastaan englanniksi, että tuossahan tuo, mutta mies pudistaa päätään ja nauraa: ”Noooo…nono..hohohoo….nazönalitee?” Sitten vakavoidumme. Olemme hetken molemmat yhtä hämillämme katsoessamme toisiamme. Sitten päättäväisinä jatkamme eri suuntiin. Minä lasipalatsille, hän jonnekin muualle.
Kun pääsen lasipalatsin porteille ymmärrän, mille mies naureskeli. Olen perhana taas eksynyt kartalta ja keikistelen Euroopan parlamentin ovilla. Kun kaivan repusta karttaa, aseistautuneet vartijat valpastuvat. Heiluttelen paperikarttaa nenäni edessä ja tutkin sitä tiiviisti esittäen typerää turistia. Löytäessäni vihdoin ihan oikeasti luonnontieteelliseen museoon, tapaan tietä kysyvän lastenvahtisankarin uudelleen. Hän nauraa minulle taas ja vaihtaa ranskan englanniksi: ”You made it too, hoo-ho-hoo”.