Koko Belgian opintojeni ajan, olen ollut innostuksissani Outdoor Activities-kurssista sekä siihen kuuluvasta Xtreme urheiluviikonlopusta. Kurssin aikataulut, erilliset harjoitussessiot ja tiedotus ylipäätään ovat rakoilleet pahasti. Sen vuoksi päivää ennen päätösviikonloppua olen niin vihainen kaikista väärinkäsityksistä, että alan itkeä suunnittelukokouksen jälkeen. En tiedä yhtään, mihin olemme menossa, kuinka paljon tarvitsen vettä, ruokaa tai tarvikkeita. Pakkaan varmuuden vuoksi rinkan täyteen sokeria, lämpimiä vaatteita sekä ensiaputarvikkeita.
Aaaapuvah, apuvah! Mitähän tästä viikonlopusta oikein tulee…
Perjantaina kokoonnumme jumppasalin parkkipaikalle, jolta lähdemme kaartamaan minibusseilla kohti eteläistä Belgiaa. Autossa on odottava fiilis. Edellisen päivän paha mieli unohtuu, kun tietä on jatkettu parisen tuntia, ja saavumme vihdoin pelipaikoille.
Kiipeilykamat messiin. Kyllä lähtee!
Käytössäni on vain yhdeksän sormea. Edellisen päivän harmitusta on lisännyt se, että olen leikannut ressissä ja epähuomiossa palan pikkurilliä kokkailun tiimellyksessä.
Ensimmäisenä päivänä on luvassa kalliokiipeilyä, ja rakastun lajiin heti. Aurinko porottaa. Kiipeilemme monta tuntia mustanharmaata kalliota ylös ja laskeudumme varmistusköysien varassa alas. Kalliokiipeily vaatii notkeutta, tekniikkaa ja aivotyöskentelyä. Ylös kavuttuaan on voittanut itsensä monta kertaa.
”Up! Up!”…
”Down! Down!”
”Kiva laji!”
Kiipeilypaikoilta jatkamme leirintäalueelle. Kaikki auttavat minua, tsekkityttöä ja puolalaista pystyttämään teltan. Kokkaamme yhdessä ja pääsemme lämpimään parakkisuihkuun.
Kokkailua
Päivän päätteeksi kaikki ovat väsyneitä, mutta onnellisia. Ensimmäisenä yönä uni jää kuitenkin vähiin, tieltä kuuluvat äänet, ajatukset ja kylmä yö pitävät hereillä.
Aamulla jatkamme minibusseilla matkaa. En tiedä yhtään, missä päin matkustamme: Belgiassa vaiko Ranskassa. Vessaa ei tietenkään ole missään. Kahden tunnin ajomatkan jälkeen vaatteiden vaihdot ja muut tarpeet tehdään lähimmässä pusikossa. Sitten tytöt, pojat ja vaihtarit sekoitetaan neljään ryhmään. Käsiin tyrkätään kartat ja suunnistusohjeet, menopeleiksi maastopyörät.
Suunnittelua
Tiimini löytää heti vetäjän, sillä ryhmäni ainoa miespuolinen taituri ottaa vallan. 80 kilometrin matkan aikana päätämme silti yhteistuumin suunnan, vauhdin ja ajan. Tiiminvetäjä huolehtii erityisesti siitä, että kaikki pysyvät perässä, ryhmä viihtyy ja tarkastaa karttaa vähän väliä. Matkalla kertaamme tarinoita Minotauruksesta, Oidipuksesta sekä muutamasta muusta antiikin ajan seikkailijasta.
Ensikohtaaminen tiiminvetäjän kanssa: ”Are you in my group?” ”I think so?”
Sitten mennään…taas.
Matka tämän vuoren huipulle on rankka, mutta vaivan arvoinen
”We made it!”
Ohjeet johdattavat meidät huippupaikkoihin. Poljemme vuorille, hyppyreille ja kuoppiin. Muta lentää vaatteisiin ja kaadun parisen kertaa pitkin poikin mutaläjään. Vauhti, suunnistustaito ja hyvin toimiva ryhmä takaa sen, että löydämme jokaisen rastin. Vaikka pyöräilemme noin kuusi tuntia (huhhuh!), meillä on ollut taas huikean hauska päivä.
”I think I have found myself a cheerleader. She’s always right there when I need her”… Laulamme koko pyörämatkan ajan
Rankka pyöräily, kreisiä seuraa ja hienoja maisemia!
Väsyttää! Jokos sitä ruokaa saisi?
Ruokaa!
Päivä kaksi alkaa aamuharjoituksilla. Rugbymäistä pelaamista koko ryhmän. Kaiken aikaa silti pelottaa. Viimeisen päivän teemana on vesiurheilu – minun inhokkini ja haasteeni – mitenkäs muuten kuin Xtreme tyylillä.
Pikkupikku pelailusta tulee äkkiä kilpailuhenkistä, kun tulevat liikunnan opettajat, valmentajat ja -ohjaajat halauavat voittaa.
Ensin katsastamme kosken, johon on luotu urheilukajakointiin sopivat esteet ja virtaukset. Katsottuamme vaaranpaikat, meidät työnnetään villiin virtaan päistikkää. Vesi on hirveän kylmää! Pyörimme kukin, miten taidamme virtauksessa, törmäilemme esteisiin ja koitamme uida rannalle.
Kaikki ovat yhtä säikähtäneitä ja järkyttyneitä, kun meidät nostetaan ylös. Sitten puolet ryhmästä saa alleen kajakit, ja puolet pistetään kumilauttoihin. Kajakoijille näytetään sentään hieman tekniikkaa, mutta lautat lastataan täyteen ja tyrkätään kylmiltään koskeen.
Kilpailussa, kumpi lautta pääsee ensimmäisenä lähdöstä maaliin, ei voi välttyä yhteentörmäyksiltä
Jokainen saa vetistä kyytiä koko päivän ajan. Joko tahallaan tai tahattomasti. ”Melo, melo, melo!!”, ohjaajat kirkuvat jossakin taustalla. ”Älä päästä melasta koskaan irti!”, he huutavat, kun pääsemme rannalle epäonnistumisten jälkeen.
Arvaa, kuka kaatuu?
Pudonneet kerätään takaisin lauttaan
Tai sitten saa itse uida rannalle
Viimeinen päivä on ehdottomasti pahin, mutta samalla ryhmämme kannalta iloisin ja tärkein. Olemme selvinneet leiristä! Viikonlopun aikana olemme tsempanneet ja auttaneet toisiamme. Ryhmästä on tullut yhtenäinen. Paluumatkalla laulamme ruuhkassa radion tahtiin: ”I know I have found myself a cheerleader…”
Kaikki yhteiskuvaan!
Say Chee..leader!
Viikonlopusta muodostuu lopulta kohokohta Leuvenin keväälle. Mikä voisikaan olla parempaa, kuin leiri täynnä liikuntaa, iloa ja hyvää seuraa.